|
| Tiikerinloikka tulevaisuuteen |
15.07.2008 |
Juoksutapahtumiin tähtäävä tai omaksi ilokseen juokseva saattaa toisinaan ajautua harjoitusunisuuden valtaan. Harjoittelussa ei kaikki ole kohdallaan, vaikka lenkkeily sujuukin mallikkaasti, ja motivaatio juoksemista kohtaan on kohdallaan. Harjoittelusta voi kuitenkin puuttua eräs yksittäinen ainesosa, uudistuminen, jonka ajoittainen käyttöönotto merkitsee juoksijalle harjoitusjuurien työntämistä uuteen tuoremultaiseen kukkaruukkuun.
Oma juoksu-urani alkoi jo vuonna 1973, ja olen eräs Juha Väätäisen, Lasse Virenin ja Pekka Vasalan menestyksistä alkuvoimansa saaneista juoksijoista. Yli 30 vuoden aikana toteutunut kokonaisharjoittelumäärä lähestyy jo 200.000 kilometriä, ja monessa suhteessa olen pitänyt itseäni täysin oppineena juoksijana ja valmentajana. Nuoruus- ja miehuusmuistot eivät kuitenkaan kanna elämän loppuun asti, ja ensimmäisen kappaleen kolmas lause antoi vielä muutama viikko sitten harjoittelustani hyvän kuvan. Maaliskuun lopulla ymmärsin kuitenkin tulleeni sen hetkisen harjoitusnäkemykseni kalkkiviivoille. Tuona aamuna sykemittarini kertoi Tukholman maratonille olevan aikaa 63 vuorokautta.
Monien kanssajuoksijoiden tavoin olen talven kuluessa tehnyt pikkusieviä päätöksiä tehostaa maratonille tähtäävää harjoittelua maalis-toukokuun välisenä aikana. Useamman vuoden ajan harjoitteluni on tapahtunut noin sadan kilometrin viikkotasolla, ja kevätharjoitteluni ryhtiliikkeellä halusin pitkästä aikaa tehdä tiikerinloikan kohti juoksun uusia aluevaltauksia. Tavoitteena oli nostaa harjoitusmäärää kaksi kertaa päivässä tapahtuvan harjoittelun avulla, ja sen lisäksi harjoittelun toisena päämääränä oli edelleen ylläpitää harjoitustehojen laaja-alaisuutta.
Kunniakas tavoite antoi minulle lopulta myös kunniakkaan toteutuksen. Huhtikuun alusta alkaen viikoittainen juoksumääräni on kohonnut 140-160 kilometrin haarukkaan, ja ehkäpä hieman yllättäen olen todennut elinvoimani lisääntyneen. Olen tehnyt töitä, opiskellut, nukkunut kahdeksan tuntia yössä, ja painoni on saattanut pudota kilon tai kaksi.
Suurin muutos aikaisempaan on kuitenkin tapahtunut sydämen sykkeissä. Leposykkeeni on tippunut muutamalla lyönnillä, ja sydänkunnon kehittymisestä kertoo myös se, että eri harjoituksissa liikun aikaisempaa nopeammin alemmilla pulssilukemilla. Juostessani kotialueeni lenkkireiteillä tunnen kehoani vauhtiin kiidättävän sydämeni ärjuvän ärhäkkään formula-auton tavoin.
On aika antaa suositukset uudistumista varten.
Tärkein niistä koskee kokemusperäistä tietoa, jonka mukaan jokainen totettamatta jäänyt päätös pitää sisällään tappion siemenen. Yksi tuhlattu tilanne johtaa yhä uusiin hukattuihin huomisiin, ja vähitellen kuntoilija liikkuu lenkkipoluilla unenomaisissa tunnelmissa kuin virkansa puolesta.
Toisena asiana kannattaa muistaa tavoitteiden yksilöllisyys ja laajuus. ”Make no little plans here”, on kyltti jonka muistan nähneeni muutamia kertoja opiskeluaikoinani ylittäessämme autolla Teksasin osavaltion rajan: myös juoksijan pitää ottaa käyttöönsä iso tavoite, sillä suuret muutokset vaativat aina suuria tekoja.
Kolmantena neuvona kohoaa esiin toimintaan kannustava termi ”tee se heti”, sillä harjoitusuudistusten huomiselle siirtäminen vain hankaloittaa uuden juoksuelämän aloittamista. Alkuun pääsyn pitääkin olla hankalaa, mutta kuten muussakin elämässä, myös harjoittelussa kiitos koittaa jo muutaman harjoitusviikon jälkeen juoksuvauhdin ja -nautinnon lisääntyessä.
Uudistumispäätös voi olla koko prosessin vaikein osa, mutta ensimmäisen tiikerinloikan jälkeiset harjoitukset toteutuvat jatkuvasti yhä paremmin.
Pystytkö jo kuulemaan sydämesi ärjynnän?
Jari Hemmilä
päätoimittaja Runners Magazine
|
|
|
